Yhteistyöllä onnistuu

Yhteistyöllä onnistumiseen

Julkaistu POLIISKOIRA 2-2015 numerossa
Teksti: Mia Uunila Kuva: Mika Lekkerimäen arkistot

Mikä voisi olla parempi palkinto koiranohjaajan työstä kuin ihmishengen pelastaminen. Vaikka mikä tahansa koiran ja ohjaajan yhteistyöllä saavutettu onnistunut lopputulos antaa mielihyvän tunteen, ei silti mikään vedä vertoja pelastuneelle ihmishengelle.

Tässä minun tarinani tehtävästä, joka yhteistyöllä belgian paimenkoira malinois Pepen (Aktivistin Tina) kanssa sai onnellisen lopun. Kiitos kuuluu myös ilman muuta partiokaverille ja yhtälailla muille etsintään osallistuneille poliisimiehille,  niin järjestys- kuin tutkintaosastolta.

Oli joulukuinen talvipäivä Kokkolassa, pakkasta -10. Olimme aloittaneet työvuoron normaalisti varhain aamulla. Koska elettiin joulun pyhiä, oli päivävuoro ollut rauhallinen ja ilmassa jopa juhlallista tuntua.

Kello 15.17 hätäkeskus antoi tehtävän, jonka mukaan ihminen on kateissa ja todennäköisesti ulkopuolisen avun tarpeessa.  Lähtötietoja tarkemmin selvitettäessä kävi yhä todennäköisemmäksi, että henkilö on jopa hengenvaarassa.

Ensimmäiseksi laadittiin toimintasuunnitelma, johon kuului henkilön matkapuhelimen paikannus, reittiharavointia autolla sekä tarvittaessa etsintää koiran avulla paikannuspisteiden perusteella.  Puhelinpaikannuksen perusteella etsintää kohdistettiin Kokkolan keskustan tuntumaan alueelle, joka käsittää omakotitaloalueen, valtatien, hautausmaan, sekä junaradan.

Etsinnän alussa matkapuhelin paikantui asuinalueelle, tarkemmin asuinalueen ja valtatien väliin, jossa etsintä aloitettiin autopartioin. Koska tiestön tarkistaminen autopartioiden voimin ei tuottanut tulosta, oli pian tarpeen jalkautua maastoon koiran kanssa. Niinpä aloimme Pepen kanssa tarkistaa maastoa jalan.

Paikannuksia tehtäessä tasaisin väliajoin, vaihtui niiden sijainti jatkuvasti. Paikannuspisteistä saimme toki valtavasti apua etsittävän alueen kartoittamiseksi.  Alue muodostui silti hyvin laajaksi ajatellen sitä,  että tarkistuksiin olisi ollut käytössä ainoastaan ihmisresursseja. Onneksemme Pepe oli välittömästi käytettävissä.

Aloitimme maastoetsinnän veto-ojien reunusten tarkastamisella, josta jatkoimme valtatien viertä mahdollisten jälkien löytämiseksi.

Tehtävän edetessä siirtyi paikannus valtatien toiselle puolen, hautausmaan eteläpuolelle valtatien ja junaradan väliin metsään. Koska minkäänlaista merkkiä etsittävästä ei ollut löytynyt, suuntasin kulkumme sinne. Käsiradioni oli seurannassa, joten partiokaverini pystyi autosta seuraamaan liikkumistani ja antamaan minulle kulkusuuntia etsittävän puhelinpaikannusten perusteella. Kesken tehtävän etsittävän puhelin kuitenkin mykistyi klo 16.45. Enää ei siis ollut apua luvassa uusista paikannuspisteistä.

Metsässä kulkiessamme Pepe sai vainun ja reagoi  voimakkaasti. Koiran tarkan nenän ansiosta löysimme metsästä ihmisen kävelemässä. Häntä puhuttaessani ilmeni pian, että hän ei ole etsimämme henkilö. Tällä ihmisellä oli kuitenkin antaa meille kullanarvoista lisätietoa. Henkilö kertoi olevansa tulossa hautausmaalta ja oli siellä kuullut jonkinlaista ääntä huoltokopista, mutta hänellä ei ollut tietoa kuka äänen oli aiheuttanut.

Lähdimme Pepen kanssa jatkamaan kulkuamme kohti hautausmaata ja huoltokoppia. Lähestyessämme huoltokoppia, reagoi Pepe voimakkaasti, veti kopin ovelle alkaen haukkua ja hyppiä kopin ovea vasten.

Klo 17.30 huoltokopin nurkasta löytyi etsimämme henkilö pahasti kylmissään sellaisessa tilassa, että ei ollut enää kykenevä itsestään huolehtimaan. Ulkona oli täysi talvikeli, 10 astetta pakkasta ja huoltokoppi oli lämmittämätön.  Löytäessämme henkilön tämä ei reagoinut juuri lainkaan esimerkiksi koiran raivokkaaseen haukkuun. Paikalle saapui pian sairaankuljetusyksikkö, joka kuljetti henkilön sairaalaan saamaan jatkohoitoa.

Väheksymättä tehtävään osallistuneiden partioiden panosta, saumatonta yhteistyötä tai nykytekniikkaa, ansaitsee ystävämme Pepe silti parit ylimääräiset rapsutukset. Ammattitaitoiset ihmiset, tekniikka ja sujuva yhteistyö mahdollistivat se, että etsintä voitiin  suunnata tietylle alueelle. Alue oli kuitenkin laaja ja keskitalven iltapäivä jo hyvin pimeä. Huomionarvoista on myös se, että paikannus on nimenomaan suuntaa antava, sillä juuri hautausmaalle ei osunut yksikään paikannuspisteistä. Ilman tarkkanenäistä Pepeä, olisi metsässä kulkenut ”vinkkimies” jäänyt ihmisen aistein havaitsematta. Onneksi emme tiedä, miten tarina olisi silloin päättynyt.